Hiihtolomapäiviä lapseni kanssa

Maanantaina annoin hänen nukkua pitkään. Valmistin hänelle toiveaamiaisen. Annoin hänen katsella yöpuvussa aamuteeveetä. Aamupäivän kiertelimme kaupungilla, kysyin hänen mielipidettään tärkeissä ostoksissa. Kikatimme yhdessä kaupan ilmoitukselle, jossa luki 'Älä ryttää tölkkejä'. Käväisimme työpaikallani, ja annoin hänen kokeilla jänniä laitteita. Vastailin kärsivällisesti kaikkiin työtäni koskeviin kysymyksiin. ’Miksi valitsit tämän ammatin? Oliko opiskeluaika rankkaa? Mikä työssä on mukavinta, kamalinta?’

Menimme luistelemaan kaupungin satamaan, otimme häpeämättömästi aurinkoa ja jäimme kuuntelemaan vanhaa miestä, joka jaksoi kertoa liikuttavan tarinan sairastumisestaan ja leikkauksestaan. Hymyilimme toisillemme ja otimme toisistamme pelleilykuvia

Valmistimme hänen lempiruokaansa. Annoin hänen pilkkoa ainekset ja kattaa pöydän. Ruoka oli oikeasti hyvää ja kiittelin häntä. Vein hänet kaverin luo, itse odottelin rauhassa kotona. Myöhemmin kyselin kaverin kuulumisia. Juttelimme hänen muistakin kavereistaan. Annoin hänen valvoa myöhään ja lukea sängyssä. Yöllä heräsin ihan vaan johonkin, kävin vessassa, kuuntelin ovella hänen untaan kunnes rauhoituin.

Seuraavana päivänä etsimme vanhat monot ja vintiltä kelvolliset sukset. Nauroimme hullunkurisille, pieneksi käyneille housuille ja pipoille. Hän väsyi hiihtolenkillä, mutta ei yhtään valittanut. Ihailin hänen sisuaan ja ostin hänelle palkaksi kivan jutun, jonka sain vähän halvemmalla, kun olin kerännyt kaupan tarroja. Myöhemmin lepäilimme ja kuuntelimme musiikkia.

Iltapäivällä vein hänet Tampereen junalle. ’Onko sinulla varmasti tarpeeksi evästä. Olisitko halunnut jotain juotavaa? Soita kun olet perillä. Pärjäätkö nyt varmasti? Sano kaikille terveisiä.’ Kamalaa lähettää lapsensa maailmalle. Kerroin jonkun typerän pilan ennen junan tuloa välttääkseni erohetkemme surua ja vilkutin iloisesti mennessäni takaisin autoon. Istuin hetken autossani itkien haikeaa äiti-itkua: oman äidin kaipuuta, äitinä olemisen kaipuuta, lapsesta luopumisen kamaluutta, julman maailman kamaluutta. Hän – aina minulle lapsi. Minä – aina hänelle äiti.

Lapseni on 24 vuotta, palasi Tampereelle opiskelemaan mukanaan se kiva juttu, uusi vedenkeitin.

Voitko hyvin?

Kiitos kysymästä, hyvin.

Hyvä kysymys. Mitä tarkoittaa voida hyvin? Mitkä asiat elämässäni pitää olla kunnossa, jotta voin vastata 'kiitos hyvin'. Kuka on vastuussa minun hyvinvoinnistani? Mihin hyvinvoinnin asioihin voin itse vaikuttaa? Miten hyvin läheisieni asiat ovat? Voinko vaikuttaa niihin?

Olen itse koko elämäni saanut nauttia kasvavasta hyvinvoinnista Suomessa. Elin turvallisen lapsuuden vailla tietoa maailman pahuuksista, rikollisuudesta tai ihmisten raadollisuudesta. Sain käydä kouluni ja yliopistoni ilmaiseksi (silloin kaikki tosin ottivat opintolainaa, sillä vain harvalla vanhemmalla oli rahaa auttaa nuoriaan), sain työpaikan murehtimatta pätkä-tai osa-aikaisuutta, hampaani paikattiin ja oiottiin, terveydestäni pidettiin huolta raskaus- ja äitiysaikana, lapseni pääsivät kunnalliseen päivähoitoon, kun lasten isän kanssa kävimme töissä, rakensimme talomme ja maksoimme lainojamme. Hyvinvointivaltio Suomi kasvatti laajasti koko kansansa sivitystasoa ja elintasoa.

Nyt asiat ovat kuitenkin toisin. Pakahdun, kun ajattelen miten eriarvoisia suomalaiset nuoret nykyään ovat. Kuinka monen vaatimattomista oloista lähteneen nuoren onkaan mahdotonta edetä haluamallaan opiskelu-uralla kohtuuttomiksi kohonneiden elinkustannusten vuoksi. Kaiken lisäksi nyt suunnitellaan korkeakouluopintojen maksullisuutta. Silloinhan menetettäisiin suuri osa kansakunnan potentiaalisesta aivokapasiteetista ja tieteen tasokin kärsisi, kun akateemiseen koulutukseen pääsisivät vain harvat omaamalla oikean sukunimen tai riittävästi rahaa.

Tänä päivänä koko hyvinvointivaltion olemassaolo on vaarassa. Itsekkyys, piittaamattomuus ja omaneduntavoittelu menevät kaiken edelle. Nykypoliitikot manipuloivat äänestäjiään lupaamalla lyhytnäköisesti verohelpotuksia. Se on VÄÄRIN. Suoraselkäinen, vastuunsa tunteva poliitikko lupaisi pitää verot ennallaan ja käyttää ne vastaisuudessakin kansan hyvinvointiin, terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Voin vaikuttaa hyvinvointivaltion säilymiseen äänestämällä sen puolesta puhuvaaa edustajaa, pitämällä yhteyttä vaikuttajiin ja maksamalla iloisesti veroni. Meidän kaikkien pitäisi oikeasti rakastaa veroja! Niiden ansiosta meiltä ei ole puuttunut mitään oleellista, niiden ansiosta voimme luottaa lastemme ja lastenlastemme saavan Suomessa hyvän elämän ja voimme itsekin vastata: 'Voin hyvin, kiitos!'