Maanantaina annoin hänen nukkua pitkään. Valmistin hänelle toiveaamiaisen. Annoin hänen katsella yöpuvussa aamuteeveetä. Aamupäivän kiertelimme kaupungilla, kysyin hänen mielipidettään tärkeissä ostoksissa. Kikatimme yhdessä kaupan ilmoitukselle, jossa luki 'Älä ryttää tölkkejä'. Käväisimme työpaikallani, ja annoin hänen kokeilla jänniä laitteita. Vastailin kärsivällisesti kaikkiin työtäni koskeviin kysymyksiin. ’Miksi valitsit tämän ammatin? Oliko opiskeluaika rankkaa? Mikä työssä on mukavinta, kamalinta?’
Menimme luistelemaan kaupungin satamaan, otimme häpeämättömästi aurinkoa ja jäimme kuuntelemaan vanhaa miestä, joka jaksoi kertoa liikuttavan tarinan sairastumisestaan ja leikkauksestaan. Hymyilimme toisillemme ja otimme toisistamme pelleilykuvia
Valmistimme hänen lempiruokaansa. Annoin hänen pilkkoa ainekset ja kattaa pöydän. Ruoka oli oikeasti hyvää ja kiittelin häntä. Vein hänet kaverin luo, itse odottelin rauhassa kotona. Myöhemmin kyselin kaverin kuulumisia. Juttelimme hänen muistakin kavereistaan. Annoin hänen valvoa myöhään ja lukea sängyssä. Yöllä heräsin ihan vaan johonkin, kävin vessassa, kuuntelin ovella hänen untaan kunnes rauhoituin.
Seuraavana päivänä etsimme vanhat monot ja vintiltä kelvolliset sukset. Nauroimme hullunkurisille, pieneksi käyneille housuille ja pipoille. Hän väsyi hiihtolenkillä, mutta ei yhtään valittanut. Ihailin hänen sisuaan ja ostin hänelle palkaksi kivan jutun, jonka sain vähän halvemmalla, kun olin kerännyt kaupan tarroja. Myöhemmin lepäilimme ja kuuntelimme musiikkia.
Iltapäivällä vein hänet Tampereen junalle. ’Onko sinulla varmasti tarpeeksi evästä. Olisitko halunnut jotain juotavaa? Soita kun olet perillä. Pärjäätkö nyt varmasti? Sano kaikille terveisiä.’ Kamalaa lähettää lapsensa maailmalle. Kerroin jonkun typerän pilan ennen junan tuloa välttääkseni erohetkemme surua ja vilkutin iloisesti mennessäni takaisin autoon. Istuin hetken autossani itkien haikeaa äiti-itkua: oman äidin kaipuuta, äitinä olemisen kaipuuta, lapsesta luopumisen kamaluutta, julman maailman kamaluutta. Hän – aina minulle lapsi. Minä – aina hänelle äiti.
Lapseni on 24 vuotta, palasi Tampereelle opiskelemaan mukanaan se kiva juttu, uusi vedenkeitin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Voi sentään. Ainahan niitä lapsia on ikävä ja aina sitä huolehtii, kuinka ne pärjäävät. Huvittavinta on, että hekin ovat huolissaan minusta. ;)
Kuulostat ihan omalta äidiltäni. :)
Minä olen 22-vuotias ja asun toista vuotta poissa kotoa. Olen kahdesta lapsesta se nuorempi, eli kuopus.
Älä vain itke muksusi nähden, sillä kun äitini on muutaman kerran minua junalle saatellessaan päästänyt nähteni porut, niin alkaa äiti huolestuttaa, sillä en halua hänelle pahaa oloa: teinkö väärin kun lähdin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea? Onko äidillä paha olo minun takiani?
Toisaalta joskus risoo, kun äiti kohtelee minua yhä kuin lasta, mutta onhan se herttaista. Äiti on aina äiti. :)
Lähetä kommentti