Yksinolon riemua!

Työ on ajan ja ajatusten jakamista monen ihmisen kanssa, harrastuksissa toiset ihmiset jakavat kokemukseni, kotonakin perheenjäsenten läsnäolo vaatii myös henkisen tilan jakamista. Joskus tämä ihmismeressä mukana oleminen on äärimmäisen uuvuttavaa. Sosiaalisuuden toinen puoli on minuuden syrjään laittamista.

Vasta iän karttuessa olen huomannut, miten tervehdyttävää on olla yksin. Yksin vietetty aika vapauttaa omat ajatukset riemukkaaseen lentoon, mielen sopukoihin painuneet minuuden ainekset nousevat pintaan ja itsensä kuunteleminen palkitsee seestyneellä ja rauhallisella ololla. Oma aika on aina eräänlaista itseeensä tutustumista. On jännä huomata, että vaikka on elänyt jo melkein puoli vuosisataa, voi vielä löytää itsestään uusia puolia, hämmästyttäviä piirteitä ja yllättäviä muutoksia. Eikä vain fyysisiä ;) Ymmärrän hyvin intialaista ystävääni, joka tottuneena valtaviin ihmismassoihin ei ensin saattanut käsittää, miten täällä on mahdollista hakeutua omiin oloihinsa ja olla joskus jopa yksin. Totuttuaan tähän ylellisyyteen hän ei haluaisi enää palata hermoja raastavan ihmiskaaoksen keskelle.

Terveesti itsekäs ihminen, joka osaa jättäytyä silloin tällöin pois joukkoriennoista ja päästää puolisonsakin irtautumaan omiin menoihinsa, on sinut itsensä kanssa ja silloin hänestä on varmasti enemmän iloa myös läheisilleen ja muille ihmisille.

Tänään päätän viettää päivän itseni kanssa. Kysyn itseltäni tärkeitä kysymyksiä, vastaan niihin pikkuhiljaa. Annan itselleni anteeksi monta viikon varrella huonosti sujunutta juttua. Ruokin itseni lempiruuallani, loikoilen, katselen ikkunasta ulos, pysähdyn hiljaisuuteen, sallin ajan kulua katsomatta kelloon.

Huomenna olen valmis antamaan eheämmän itseni muidenkin seuralaiseksi.

Maalaamisen filosofiaa

Päätän maalata kesäkalusteet. Pesen, huuhtelen, kuivaan, hion, pesen, huuhtelen, kuivaan, hion vielä vähän ja pesen, huuhtelen, kuivaan. Ne ovat alunperin valkoiset, joten kaupasta siis valkoista ulkokalustemaalia, jonka myy asiantuntevasti noin 18-vuotias kesätyttö, joka varmasti työpäivän jälkeen kertoo kavereilleen rautakaupan sikamaisista miestyöntekijöistä ja uunonaisasiakkaista, jotka pyörivät väärien hyllyjen välissä kilometritolkulla puoli päivää. Kysyisivät rouvaliinit! Tärpättiä ja pensseleitä. Kotona kaapista löytyy vanhat verkkarit, kauhtunut alunperinkin säälittävän värinen teepaita ja työpaikalta tyky-kanoottireissulta ylijääneet työhanskat. Ulkoterassi, jota ei muuten ole vielä tänä kesänä öljytty, täytyy peittää autotallista löytyneellä lainapeitteellä, sillä maalaaminen täytyy tehdä katoksen alla sateelta suojassa. Kalusteet ovat hevipainavat, mutta päätän aloittaa kahdesta tuolista ja kannan ne katokseen. Käännän ylösalaisin. Lopulta pääsen maalaamaan! Maheeta!

Jo puolen tunnin kuluttua onnetonta selkää ja heikkoa rannetta särkee, mutta jatkan päättäväisesti. Maali on aika paksua ja sitä täytyy levittää ohuelti ja vetää pitkiä vetoja moneen kertaan. Amatööri maalaa mitä kummallisimmissa asennoissa, eikä työergonomiasta ole hajuakaan. Välillä makaan vatsallani ja maalaan, välillä kyykistelen pää kallellaan ja maalaan. Olen kuitenkin ihkutyytyväinen ensimmäisen päivän työpanokseen - molemmat tuolit on maalattu kertaalleen pohjapuolelta. Työ jatkuu seuraavina päivinä hitaasti. Uudelleen hiomista. Toinen, kolmas maalikerros. Pitkän pöydän ja kahdenistuttavan penkin kohdalla jo ajatus hiomisesta uuvuttaa. Jatkan, vaikka pensselin asento kädesssä on todennäköisesti aivan väärä ja peukalonhankaa pakottaa jo uhkaavasti. Näen unta, että maalaan valkoiseksi kaikki pihakivet, puiden rungot ja auton. Sillä lailla. Reipasta.

Työtä tehdessä unohdan ajankulun. Eräänä päivänä aloitin maalaamisen aamukahvin jälkeen ja vasta iltauutisten aikaan havahduin hurjaan näläntunteeseen. Kissoillakin oli varmasti jo nälkä. Kaikesta aloittelijan kankeudesta huolimatta joudun tunnustamaan itselleni, kuinka nautittavaa tämän sinänsä yksitoikkoisen ja rutiininomaisen työn tekeminen on. Hiekkapaperi tekee juuri sen minkä käteni määrää. Pensseli ei tappele vastaan. Maali tottelee armeliaasti liikkeitäni. Ja näkyvää jälkeä syntyy.

Vaikka alkuvalmistelut tuntuvat kohtuuttoman työläiltä ja aikaa koko projektiin menee ainakin kolminkertaisesti arvoimaani nähden, olen äärettömän rauhallinen ja seestynyt. Työn kuluessa ovat mielessäni paikalleen järjestyneet kaikki keskeneräiset ajatuksenpuolikkaat. Keskeneräiset suunnitelmat ovat muotoutuneet kristallinkirkkaiksi toimintasuuntaviivoiksi, mieltä painaneet ihmissuhdekoukerot ovat suoristuneet ja saaneet tervettä näkökulmaa, riittämättömyyden tunnetta aiheuttaneet kiireaikataulut ovat sulaneet ja saaneet oikeat mittasuhteet. Olen terapoinut itse itseni! Suosittelen muillekin.

Sitä paitsi, valkoinen on värien väri. Se jos mikä peittää lohkeilleet, tummuneet ja likaantuneet kalustepinnat mutta myös kaikki mielessä pyörineet mustat, synkät ja painavat harmiajatukset.

Hiihtolomapäiviä lapseni kanssa

Maanantaina annoin hänen nukkua pitkään. Valmistin hänelle toiveaamiaisen. Annoin hänen katsella yöpuvussa aamuteeveetä. Aamupäivän kiertelimme kaupungilla, kysyin hänen mielipidettään tärkeissä ostoksissa. Kikatimme yhdessä kaupan ilmoitukselle, jossa luki 'Älä ryttää tölkkejä'. Käväisimme työpaikallani, ja annoin hänen kokeilla jänniä laitteita. Vastailin kärsivällisesti kaikkiin työtäni koskeviin kysymyksiin. ’Miksi valitsit tämän ammatin? Oliko opiskeluaika rankkaa? Mikä työssä on mukavinta, kamalinta?’

Menimme luistelemaan kaupungin satamaan, otimme häpeämättömästi aurinkoa ja jäimme kuuntelemaan vanhaa miestä, joka jaksoi kertoa liikuttavan tarinan sairastumisestaan ja leikkauksestaan. Hymyilimme toisillemme ja otimme toisistamme pelleilykuvia

Valmistimme hänen lempiruokaansa. Annoin hänen pilkkoa ainekset ja kattaa pöydän. Ruoka oli oikeasti hyvää ja kiittelin häntä. Vein hänet kaverin luo, itse odottelin rauhassa kotona. Myöhemmin kyselin kaverin kuulumisia. Juttelimme hänen muistakin kavereistaan. Annoin hänen valvoa myöhään ja lukea sängyssä. Yöllä heräsin ihan vaan johonkin, kävin vessassa, kuuntelin ovella hänen untaan kunnes rauhoituin.

Seuraavana päivänä etsimme vanhat monot ja vintiltä kelvolliset sukset. Nauroimme hullunkurisille, pieneksi käyneille housuille ja pipoille. Hän väsyi hiihtolenkillä, mutta ei yhtään valittanut. Ihailin hänen sisuaan ja ostin hänelle palkaksi kivan jutun, jonka sain vähän halvemmalla, kun olin kerännyt kaupan tarroja. Myöhemmin lepäilimme ja kuuntelimme musiikkia.

Iltapäivällä vein hänet Tampereen junalle. ’Onko sinulla varmasti tarpeeksi evästä. Olisitko halunnut jotain juotavaa? Soita kun olet perillä. Pärjäätkö nyt varmasti? Sano kaikille terveisiä.’ Kamalaa lähettää lapsensa maailmalle. Kerroin jonkun typerän pilan ennen junan tuloa välttääkseni erohetkemme surua ja vilkutin iloisesti mennessäni takaisin autoon. Istuin hetken autossani itkien haikeaa äiti-itkua: oman äidin kaipuuta, äitinä olemisen kaipuuta, lapsesta luopumisen kamaluutta, julman maailman kamaluutta. Hän – aina minulle lapsi. Minä – aina hänelle äiti.

Lapseni on 24 vuotta, palasi Tampereelle opiskelemaan mukanaan se kiva juttu, uusi vedenkeitin.

Voitko hyvin?

Kiitos kysymästä, hyvin.

Hyvä kysymys. Mitä tarkoittaa voida hyvin? Mitkä asiat elämässäni pitää olla kunnossa, jotta voin vastata 'kiitos hyvin'. Kuka on vastuussa minun hyvinvoinnistani? Mihin hyvinvoinnin asioihin voin itse vaikuttaa? Miten hyvin läheisieni asiat ovat? Voinko vaikuttaa niihin?

Olen itse koko elämäni saanut nauttia kasvavasta hyvinvoinnista Suomessa. Elin turvallisen lapsuuden vailla tietoa maailman pahuuksista, rikollisuudesta tai ihmisten raadollisuudesta. Sain käydä kouluni ja yliopistoni ilmaiseksi (silloin kaikki tosin ottivat opintolainaa, sillä vain harvalla vanhemmalla oli rahaa auttaa nuoriaan), sain työpaikan murehtimatta pätkä-tai osa-aikaisuutta, hampaani paikattiin ja oiottiin, terveydestäni pidettiin huolta raskaus- ja äitiysaikana, lapseni pääsivät kunnalliseen päivähoitoon, kun lasten isän kanssa kävimme töissä, rakensimme talomme ja maksoimme lainojamme. Hyvinvointivaltio Suomi kasvatti laajasti koko kansansa sivitystasoa ja elintasoa.

Nyt asiat ovat kuitenkin toisin. Pakahdun, kun ajattelen miten eriarvoisia suomalaiset nuoret nykyään ovat. Kuinka monen vaatimattomista oloista lähteneen nuoren onkaan mahdotonta edetä haluamallaan opiskelu-uralla kohtuuttomiksi kohonneiden elinkustannusten vuoksi. Kaiken lisäksi nyt suunnitellaan korkeakouluopintojen maksullisuutta. Silloinhan menetettäisiin suuri osa kansakunnan potentiaalisesta aivokapasiteetista ja tieteen tasokin kärsisi, kun akateemiseen koulutukseen pääsisivät vain harvat omaamalla oikean sukunimen tai riittävästi rahaa.

Tänä päivänä koko hyvinvointivaltion olemassaolo on vaarassa. Itsekkyys, piittaamattomuus ja omaneduntavoittelu menevät kaiken edelle. Nykypoliitikot manipuloivat äänestäjiään lupaamalla lyhytnäköisesti verohelpotuksia. Se on VÄÄRIN. Suoraselkäinen, vastuunsa tunteva poliitikko lupaisi pitää verot ennallaan ja käyttää ne vastaisuudessakin kansan hyvinvointiin, terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Voin vaikuttaa hyvinvointivaltion säilymiseen äänestämällä sen puolesta puhuvaaa edustajaa, pitämällä yhteyttä vaikuttajiin ja maksamalla iloisesti veroni. Meidän kaikkien pitäisi oikeasti rakastaa veroja! Niiden ansiosta meiltä ei ole puuttunut mitään oleellista, niiden ansiosta voimme luottaa lastemme ja lastenlastemme saavan Suomessa hyvän elämän ja voimme itsekin vastata: 'Voin hyvin, kiitos!'