Maalaamisen filosofiaa

Päätän maalata kesäkalusteet. Pesen, huuhtelen, kuivaan, hion, pesen, huuhtelen, kuivaan, hion vielä vähän ja pesen, huuhtelen, kuivaan. Ne ovat alunperin valkoiset, joten kaupasta siis valkoista ulkokalustemaalia, jonka myy asiantuntevasti noin 18-vuotias kesätyttö, joka varmasti työpäivän jälkeen kertoo kavereilleen rautakaupan sikamaisista miestyöntekijöistä ja uunonaisasiakkaista, jotka pyörivät väärien hyllyjen välissä kilometritolkulla puoli päivää. Kysyisivät rouvaliinit! Tärpättiä ja pensseleitä. Kotona kaapista löytyy vanhat verkkarit, kauhtunut alunperinkin säälittävän värinen teepaita ja työpaikalta tyky-kanoottireissulta ylijääneet työhanskat. Ulkoterassi, jota ei muuten ole vielä tänä kesänä öljytty, täytyy peittää autotallista löytyneellä lainapeitteellä, sillä maalaaminen täytyy tehdä katoksen alla sateelta suojassa. Kalusteet ovat hevipainavat, mutta päätän aloittaa kahdesta tuolista ja kannan ne katokseen. Käännän ylösalaisin. Lopulta pääsen maalaamaan! Maheeta!

Jo puolen tunnin kuluttua onnetonta selkää ja heikkoa rannetta särkee, mutta jatkan päättäväisesti. Maali on aika paksua ja sitä täytyy levittää ohuelti ja vetää pitkiä vetoja moneen kertaan. Amatööri maalaa mitä kummallisimmissa asennoissa, eikä työergonomiasta ole hajuakaan. Välillä makaan vatsallani ja maalaan, välillä kyykistelen pää kallellaan ja maalaan. Olen kuitenkin ihkutyytyväinen ensimmäisen päivän työpanokseen - molemmat tuolit on maalattu kertaalleen pohjapuolelta. Työ jatkuu seuraavina päivinä hitaasti. Uudelleen hiomista. Toinen, kolmas maalikerros. Pitkän pöydän ja kahdenistuttavan penkin kohdalla jo ajatus hiomisesta uuvuttaa. Jatkan, vaikka pensselin asento kädesssä on todennäköisesti aivan väärä ja peukalonhankaa pakottaa jo uhkaavasti. Näen unta, että maalaan valkoiseksi kaikki pihakivet, puiden rungot ja auton. Sillä lailla. Reipasta.

Työtä tehdessä unohdan ajankulun. Eräänä päivänä aloitin maalaamisen aamukahvin jälkeen ja vasta iltauutisten aikaan havahduin hurjaan näläntunteeseen. Kissoillakin oli varmasti jo nälkä. Kaikesta aloittelijan kankeudesta huolimatta joudun tunnustamaan itselleni, kuinka nautittavaa tämän sinänsä yksitoikkoisen ja rutiininomaisen työn tekeminen on. Hiekkapaperi tekee juuri sen minkä käteni määrää. Pensseli ei tappele vastaan. Maali tottelee armeliaasti liikkeitäni. Ja näkyvää jälkeä syntyy.

Vaikka alkuvalmistelut tuntuvat kohtuuttoman työläiltä ja aikaa koko projektiin menee ainakin kolminkertaisesti arvoimaani nähden, olen äärettömän rauhallinen ja seestynyt. Työn kuluessa ovat mielessäni paikalleen järjestyneet kaikki keskeneräiset ajatuksenpuolikkaat. Keskeneräiset suunnitelmat ovat muotoutuneet kristallinkirkkaiksi toimintasuuntaviivoiksi, mieltä painaneet ihmissuhdekoukerot ovat suoristuneet ja saaneet tervettä näkökulmaa, riittämättömyyden tunnetta aiheuttaneet kiireaikataulut ovat sulaneet ja saaneet oikeat mittasuhteet. Olen terapoinut itse itseni! Suosittelen muillekin.

Sitä paitsi, valkoinen on värien väri. Se jos mikä peittää lohkeilleet, tummuneet ja likaantuneet kalustepinnat mutta myös kaikki mielessä pyörineet mustat, synkät ja painavat harmiajatukset.